Kaappien kätköistä

Ihana vanha Arabian kahvikuppi oli vielä pari vuotta sitten suosikkikuppini. Kunnes se putosi.

Säilytin kupinriekaletta kaapissa, koska halusin ennen poisheittämistä selvittää kahvikupin mallin, jotta voisin sellaisen vielä joskus hankkia. Kaksi vuotta torso kuppi tätä selvitystyötä saikin venailla, mutta nyt tiedän kuppikaunokaisen nimen, kiitos Designmuseon kokoelmien! Arabian Fiestasta haluan vielä joskus taas ryystää aamukahvini.

Musta on ykskaks kuoriutunut keramiikka- ja lasikeräilijä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta kuinka ihminen voisi kylmästi kieltäytyä omalle mummulleen kuuluneesta maitokannusta? Johon on lapsena omin silmin nähnyt kaadettavan suoraan navetasta haettua, vielä lämmintä, kermaista maitoa? Tai sen maitokannun kavereista? Entä vanhempiensa kuuskytluvulla häälahjaksi saamista kynttilänjaloista? Saati kultareunaisesta, ihanasta punakukallisesta kahviserviisistä, jonka kuppeihin mahtuu desi kahvia kerralla ja joka on katettu monet vuodet lapsuudenkodin juhlapöytään? Ei mitenkään.

Tässä ei nyt järjellä ole mitään sanansijaa. Nostalgia, juuret ja rakkaus kauniisiin esineisiin tekivät tehtävänsä (ja karmea jemmaamisvietti), kun haalin talteen esineitä, jotka vanhempieni muuttaessa olisivat muuten joutuneet kirppiksille ja myyntiin. Ensin yritin kieltäytyä kaikesta uudesta (tai siis vanhasta) romppoolista, mutta niin vaan menetin pelin sisäiselle jemmarilleni. Äitini, joka noita kaikkia kippoja ja kappoja on tähän asti vaalinut, oli silminnähden tyytyväinen. Muistoilla säilyy kiintopiste. Kaikilla esineillä on omat tarinansa, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Joillain on perintöhopeat, meillä kannut, hih.


Keittiönkaappien päällä tönöttää nyt samanmoinen rivi kannuja ja voipyttyjä kuin hetki sitten lapsuudenkodissani. Tai oikeastaan osa niistä sai paikkansa vähän alempaa, niin että kannuja voi oikeasti käyttääkin. Ja käytetäänkin. Kuinkahan moni vielä saa miljoona kertaa kuulla talon rouvan jaarituksen lapsuuden navettareissusta?