Saint Cyprienin kanakauppias, feta-punajuurisalaatti ja muita ruokamuistoja

Ah, ranskalainen keittiö, la cuisine francaise! Klassikkoruokalajeja, Michelin-ravintoloita, huippuviinejä ja kuuden tunnin päivällisiä... Tuoreita raaka-aineita ja kivijalkakauppoja: boulangerie, crèmerie, boucherie, patisserie ja charcuterie joka kulman takana...

Ihan läpeensä ei ehditty ranskalaistua, kuukausi ei riittänyt. Esmes ruokailuajat pysyivät sitkeän suomalaisina, lasten takia nyt varsinkin, ja sen(kin) vuoksi ravintoloissa käytiin vähän - ehkä viidesti kuukauden aikana ja kolme niistäkin kerroista oli lounaita. Lisäksi loma oli "arkiloma", ja arkenahan sapuskat tehdään suurimmaksi osaksi kotona, vai mitä?

Esimerkiksi tällaista helppoa ja herkullista feta-punajuurisalaattia tehtiin Ranskan-kodissa, ainekset vain sekaisin keskenään:

esikeitettyjä punajuuria pilkottuna
fetajuustoa isoina muruina
mustapippuria ja balsamicoa

Vaikka Michelin-ravintolat ja maratonpäivälliset jäivät tällä kertaa uupumaan, saatiin kuitenkin nauttia ranskalaisen keittiön varsinaisesta kivijalasta - niistä tuoreista raaka-aineista. Ja vielä edullisesti. Meinasi vallan suu loksahtaa auki, kun kahden ison vihreän parsapuntin hinnaksi kerrottiin torilla 50 senttiä!

Se on kyllä kuitenkin myös todettava, että kaupungin pikkumarkettien valikoima oli kyllä ihan yhtä ankea ja nahistunut kuin valintaladon. Niihin joutui menemään, kun turistina sattui (kerran jos toisenkin) yrittämään vihanneskauppaan sen ollessa kiinni. Toista oli sitten, kun välillä pääsi keskustan ulkopuolelle hypermarkettiin - siinä taisi kalveta Stockakin.

Ranskalaisten luontevaa suhtautumista hyviin raaka-aineisiin itsestäänselvyytenä kuvaa hyvin se, miten vanhempi pariskunta jutusteli kanaostoksistamme kassajonossa. Mies oli käynyt nappaamassa kärryymme kokonaisen paistetun kanan ja valinnut kahdesta vaihtoehdosta - poulet traditionnel ja poulet fermier - halvemman, traditionnelin. Iloinen keskustelu meni suurinpiirtein näin:

Pariskunta: Aa, noista kanoista ei koskaan tiedä vaikka olisivat Kiinasta..
Minä: Aijaa? Ihanko totta? Ei oikein tiedetty mitä otetaan...Vai sellaista tämä traditionnel on?
Pariskunta: Poulet fermier (maalaiskana) on varmasti ranskalaista. Nuo halvemmat voi olla mitä vaan, niillä on niin heikot luutkin että ne voi pureskella poikki!
Toinen pariskunta naapurikassalta: Juu, hih, nehän saa ruokaveitsellä leikaten poikki!
Pariskunta: Jos haluatte erinomaista kanaa, menkää perjantaina Saint Cyprienin ruokatorille, siellä on eräs luotettava ja hyvä kauppias. Heti siinä vasemmalla kun tullaan torille!

Saint Cyprien on kylä Perpignanin vieressä, vajaan 20 kilometrin päässä. Musta on ihana ajatella, että ihmiset käyvät tiettynä viikonpäivänä hakemassa kanansa toisesta kaupungista, koska tietävät sen olevan erityisen hyvää. Ja luultavasti vielä onnellistakin. Kyllä siinä heikkoluinen markettikana ostajineen kalpenee.

Välimeren tunnelmaa

Katalonialaisen Ranskan-talomme tunnelma ja henki on vielä vahvasti mielessä ja silmissä. Oli kiva viettää kuukausi niin erilaisessa miljöössä - kotona kun sisustus (ja talomme yleensäkin) on enemmänkin skandinaavisen käytännöllinen ja värien käyttö paljon rajoittuneempaa!

 

Jos joskus saisin mökin (jostain Välimeren rannalta..), voisin sisustaa siitä katalonialais-provencelaisen. Väreillä - tai sitten vähemmän.

 

Tuota ylläolevaa "leipägiljotiinia" ei käytetty kertaakaan, mutta se oli yllättävyydessään yksi talon sisustuksen hauskoista yksityiskohdista!

Takapihamme, jossa asui kilpikonnia...

Pääsisäänkäynti ja orvokkiruukut...

Ja huumaavan tuoksuiset violetit kukkatertut pihapöydän yllä...

Ah, c'était magnifique!

Tulppaanien aika

Kotoinen arki on taas alkanut, Ranskanmaalta palattu. Postaus la cuisinesta on vielä työn alla; Rouva K:n ranskalainen minä ei oikein ollut bloggaustuulella.

Nyt sen sijaan on ihasteltava ja merkittävä muistiin kevään tulosta, että syksyllä istuttamani tulppaaninsipulit kukkivat  nyt takapihalla! Ihan itse istutin, se tässä niin hienolta tuntuu kun viherpeukaloni on ihan idulla vaan.

Viime puutarhapostauksessa on kuva samasta kohdasta pihaa 10. huhtikuuta. Aika eri maisema 16. toukokuuta, jolloin tulppaanikuvat on otettu! Tänä keväänä muuten jäi sitten kalkitsematta piha. En muistanut muistuttaa siitä miestä, vaikka suunnitelmissa oli. Ensi vuonna sitten...

Ranskalaisessa keittiössä

Psst. Rouva K on nyt Ranskassa. Koska Ruuhkavuoden käsikirja on vain asiajuttujen blogi (?), niin kaikki vähemmän asiallinen asia löytyy blogista Bébétalo. Sinne jo päivitinkin tunnelmia Ranskan talosta, joka on oleva kotimme vielä kuukauden päivät.

Jahka ehdin, päivitän muutaman postauksen myös Ruuhkavuoden käsikirjaan täällä ollessa. Ollaan sentään ranskalaisen keittiön parissa! Niin kirjaimellisesti kuin henkisestikin.

Kalkkipäivä

Näin alku(?)keväällä vaikka tuota luntakin vielä on, olisi hyvä alkaa jo hoitaa pihaa. Siis puutarhaa. Keväällä voi esimerkiksi kalkita maan, koska kalkitseminen on kätevä tehdä lumen päälle. Kalkki liukenee parhaiten kostessa maassa, ja lumen sulamisvedet kuljettavat kalkin tehokkaasti kasvien juuristolle. Kalkkipäivä on siis än-yy-tee-nyt!

Kalkitseminen vähentää maan happamuutta ja auttaa kasveja paremmin saamaan ravinteita, sillä happamassa maassa ravinteet liukenevat huonosti.* Kalkitus nostaa maan ph-arvoa ja lisää pieneliöiden aktiivisuutta, mikä taas tehostaa ravinteiden kiertoa ja tekee maan kuohkeaksi ja ilmavaksi. Kun maa kalkitaan aikaisin keväällä, kasvit pystyvät paremmin käyttämään hyväkseen kevätlannoitteen ravintoaineet. Siis jos sellaista niille annetaan.

Viime vuonna ei ehditty eikä muistettu kalkita ennen lumien sulamista, ja niin käy tänäkin vuonna. Nyt on liian kiire pakkaamisen kanssa, ei pysty! Onneksi aviomies, joka palaa matkaltamme kotiin jo huhtikuun puolella, voi sitten heitellä kalkit lumettomaan maahan. (Eihän tuota valkoista ainetta enää huhtikuun lopulla voi olla maassa!) Pitänee sitten värvätä mies siihen lannoitukseenkin.

Istutin muuten tulppaaninsipuleita viime syksynä takapihalle. (Juuri tuohon heinäseipäiden ja ulkovalon tienoille.) Ranskasta palatessa meitä toivon mukaan odottaa tulppaanien toukokuinen väriloisto! Samaten jännittää, ovatko pallotuijat ruukuissaan enää hengissä.

* Happamasta maasta tykkääviä kasveja ei pidä kalkita, esim. alppiruusut, havut, atsaleat, hortensiat ja pensasmustikat. Tietääkseni meillä ei ole mitään näistä, t. nimim. Todella kätevä puutarhuri.

Sää siellä ja sään mukaisesta vaatetuksesta

Kun tähyää ulos eilen sataneeseen loska-Winter Wonderlandiin, tuntuu aina vain hienommalta lähteä Ranskan kevääseen. Vaikkei nyt ihan hellevaatetta heti heitetäkään ylle, tuntuu kuitenkin ihanan vapauttavalta tietää, että loppuviikosta päästään vihdoin talvihaalareiden uumenista ulos!  Perpignanin sääennuste näyttää 18 astetta. Muutenkin sään pitäisi olla keskimäärin juuri tuossa kahdenkympin tienoilla huhti-toukokuulla.

Välttelen parhaillaan pakkaamisen aloittamista. Matkalaukut ammottavat lähes tyhjyyttään. Jostakin on kohta aloitettava. Kuukauden kamppeet itselle ja kahdelle lapselle! Takkeja, kenkiä, sandaaleja, paitoja, housuja, mekkoja, uikkareita...En edes enää muista, mitä vaatetta kaapeistamme löytyy parinkympin lämpötiloihin.

Varmistelin muuten hiljattain talomme vuokraemännältä, että kuvissa pihassa näkyvä uima-allas on todella käytössämme. Hän vastasi, että toki, mutta on aivan liian kylmä eikä allasta ole vielä hoidettu käyttökuntoon. Hei kuulkaapas nyt ranskikset. Kyllähän me nyt uima-allas tarvitaan, kun lämpöäkin on 20 astetta ja aurinko paistaa. Suomen kesä!

Kaappien kätköistä

Ihana vanha Arabian kahvikuppi oli vielä pari vuotta sitten suosikkikuppini. Kunnes se putosi.

Säilytin kupinriekaletta kaapissa, koska halusin ennen poisheittämistä selvittää kahvikupin mallin, jotta voisin sellaisen vielä joskus hankkia. Kaksi vuotta torso kuppi tätä selvitystyötä saikin venailla, mutta nyt tiedän kuppikaunokaisen nimen, kiitos Designmuseon kokoelmien! Arabian Fiestasta haluan vielä joskus taas ryystää aamukahvini.

Musta on ykskaks kuoriutunut keramiikka- ja lasikeräilijä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta kuinka ihminen voisi kylmästi kieltäytyä omalle mummulleen kuuluneesta maitokannusta? Johon on lapsena omin silmin nähnyt kaadettavan suoraan navetasta haettua, vielä lämmintä, kermaista maitoa? Tai sen maitokannun kavereista? Entä vanhempiensa kuuskytluvulla häälahjaksi saamista kynttilänjaloista? Saati kultareunaisesta, ihanasta punakukallisesta kahviserviisistä, jonka kuppeihin mahtuu desi kahvia kerralla ja joka on katettu monet vuodet lapsuudenkodin juhlapöytään? Ei mitenkään.

Tässä ei nyt järjellä ole mitään sanansijaa. Nostalgia, juuret ja rakkaus kauniisiin esineisiin tekivät tehtävänsä (ja karmea jemmaamisvietti), kun haalin talteen esineitä, jotka vanhempieni muuttaessa olisivat muuten joutuneet kirppiksille ja myyntiin. Ensin yritin kieltäytyä kaikesta uudesta (tai siis vanhasta) romppoolista, mutta niin vaan menetin pelin sisäiselle jemmarilleni. Äitini, joka noita kaikkia kippoja ja kappoja on tähän asti vaalinut, oli silminnähden tyytyväinen. Muistoilla säilyy kiintopiste. Kaikilla esineillä on omat tarinansa, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Joillain on perintöhopeat, meillä kannut, hih.


Keittiönkaappien päällä tönöttää nyt samanmoinen rivi kannuja ja voipyttyjä kuin hetki sitten lapsuudenkodissani. Tai oikeastaan osa niistä sai paikkansa vähän alempaa, niin että kannuja voi oikeasti käyttääkin. Ja käytetäänkin. Kuinkahan moni vielä saa miljoona kertaa kuulla talon rouvan jaarituksen lapsuuden navettareissusta?