Syksyyn liittyvät tarhan-, eskarin- ja koulunaloitukset puhuttavat työpaikan kahvipöydissä juuri nyt, ja olen yksi avautujista siellä: neljättä vuottaan käyvä ainokainen aloitti viikko sitten päiväkodin. Tätä ennen poika on ollut yksityisellä perhepäivähoitajalla pari vuotta.
Ja kylläpä äitiä on jännittänyt! Eikä vähiten se, että päiväkotiryhmä on ranskankielinen. Päätös vieraskielisestä päiväkodista on kyllä syntynyt jo vuosia sitten (ennen kuin lapsi oli nähnyt päivänvalon). Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että ensimmäisen vieraan kielen opettelu on syytä aloittaa jo paljon aiemmin kuin koulun kolmannella luokalla - siinä on jo hukattu monta hyvää vuotta juurruttaa pikkupilttiin kielitaitoa ja ylipäänsä tottumusta erikuuloiseen ja -rakenteiseen kieleen. Tästä varmaan kirjoitan enemmän myöhemmin.
No, olisihan tuossa kielessä jo todellakin muutosta kerrakseen, ja kun siihen lisätään uudet hoitajat ja nelinkertainen määrä hoitokavereita entiseen verrattuna, äidin jänskätys nousi tarhaan mennessä huippulukemiin.
Poikanen on klaarannut ensimmäisen viikkonsa uudessa hoidossa hienosti ja nousujohteisesti. Vaikeinta taisi olla toisena päivänä, jolloin kotona vähän itkeskeltiin aamulla. (Huomasin muuten, että lomalta töihin palatessakin oli toinen päivä vaikein!?) Tarhaan mennessä itkut oli kuitenkin jo itketty. Ujostelu ja vanhempien ikävöinti on selvästi jo vähän helpottanut, mutta kyllähän tuo tottuminen aikaa vie. Ranskalainen hoitosetä lohdutteli, että "pari kuukautta siinä menee". Kääk. Jatketaan kuulostelua. Hienoa on sitten, kun ja jos kysymykseen "oliko kiva päivä?" saa jonkinlaisen muun vastauksen kuin "Ei ollu, kun odotin vaan koska sä tuut/isi tulee"...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti