Perheen (kohta) nelivuotiaan päiväkotitaipaleella on nyt kolmas viikko menossa. Välillä jo näytti, että kaveri alkaa tottua paikkaan ja tarhassa olo olisi jo mukavaa, mutta enpä nyt taas tiedä. Kotiin mennessä kiukutellaan pienistä ja isoista asioista, ja päivän tapahtumista ei haluta kertoa mitään. Yötkin tuntuvat tulleen rauhattomammiksi...
Ehditäänköhän siellä edes jutella kunnolla jokaisen lapsen kanssa päivittäin? Hirveintä on juuri ajatus, että lapsiparka joutuisi pettymään joka päivä siihen, ettei kukaan kuuntele tai katso (vaikka sitä dinosaurusta, joka oli pakko saada kotoa mukaan näytille). Vanhassa hoitopaikassa kun oli vain neljä lasta, ja heitä hoiti maailman ihanin, puheliain ja toimeliain perhepäivähoitaja. Kun vielä kesälomankin on lapsi saanut rauhassa pulista juttujaan kotona oman perheen kesken, voin kuvitella, miten karua on joutua tottumaan siihen, että omaa vuoroa saa odottaa. Ja odottaa.
Ei kai tässä äitinä voi muuta kuin pitää reipasta mielialaa yllä. Ja ehkä se kahden kuukauden tottumisaika ei sitten olekaan kovin kaukana totuudesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti